18. helmikuuta 2015

Puoli vuotta omassa pesässä

Sain tuohon teettämääni kysymyspostaukseen kysymyksiä liittyen omillaan asumiseen, mutta päätinkin kyseisestä aiheesta vääntää ihan oman postauksen, joten jätin silloin niihin kysymyksiin vastaamatta. Nyt kuitenkin olisi tiedossa vastauksia niihinkin kysymyksiin. Olenhan toki omillaan asumisesta jotakin kirjoitellutkin tämän kuluneen syksyn aikana, mutta otetaanpas tämä aihe nyt ”syvempään” pohdintaan.

Tosiaan alkaahan siitä olla jo puoli vuotta, kun poikaystäväni kanssa lensimme omista kotipesistämme tänne Kajaaniin ja aloitimme yhdessä tämän omillaan asumisen. Niin ja ei suinkaan unohdeta karvaista lastamme, Kodaa, meidän pikku perhe, tuitui :3 (nojoo…) Muutimme tänne siis siitä syystä, että poikaystäväni sai täältä opiskelupaikan. Muutto tuli hyvään aikaan siinäkin mielessä, että itsekin aloin jo kovasti kaipaamaan muuttoa pois kotoa, en siksi, että olisi ollut jotenkin huonot välit perheen kesken, ei suinkaan. Meillä on aina ollut ihan superläheiset välit kaikkien perheenjäsenten kesken, mutta siis alkaahan sitä jokainen ennemmin tai myöhemmin kaipaamaan sitä oman elämän aloittamista poissa mamman helmoista. Vaikka mikäs sen ihanampaa kuin asustella huoletta kotona, käydä iskän lompakolla aina kun on tarvis, äiti tekee ruuat nenän eteen ja siivoaa jopa sotkusi, jos joku menee rikki niin iskä kyllä korjaa, kauppareissutkin hoitaa vanhemmat ja sun tehtäväksi ei jää muuta kuin olla ja elää vain. Tuota kaikkea on oppinut arvostamaan ehkä vasta näin jälkeenpäin. Nyt kun joutuukin itse hoitamaan kaiken tuon niin ei voi kun kiitellä, että vanhemmat ovat jaksaneet paapoa minua kotona sen 19 vuotta.

Tosiaan nuo ikävät puolet tässä omillaan asumisessahan ovat ainakin omalla kohdalla olleet seuraavanlaiset:

-Raha-asiat. Laskut ja kaikki kamala. Hyi.

-Kaupassa täytyy käydä vaikka työpäivän jälkeen väsyttäiskin.

-Kotityöt täytyy hoitaa vaikka vähempää ei vois kiinnostaa.

-Niin ja huomasinpas tässä yksi päivä myös erään ikävän puolen tässä omillaan asumisessa, ja varsinkin tässä meidän tilanteessa, kun asutaan niin kaukana porukoista ja ylipäätään kaikista muistakin sukulaisista ja tutuista, jotka voisivat tässä tilanteessa auttaa. Eli ei voida lähteä mihinkään yön yli reissulle, jonne ei voi koiraa ottaa. Esim. jotain kivaa kylpyläviikonloppua tässä suunnittelin, mutta yhtäkkiä tajusin, että kappas perkele… Koda… No eipä sitten lähetäkkään!

-Ei oo äiti ja isi auttamassa tiukan paikankaan tullen. Meillä varsinkin kun asutaan niin kaukana, mutta oonhan mää kyllä hätäpuheluita iskälle soittanu monesti ”isi hei.. kerroppa mikä tässä on vikana ku tää tekee näin ja näin..”

Sitten taas ne hyvät puolet voisi tiivistää tällaisiksi:

+No siis ihan ylipäätään oman elämän eläminen omillaan poissa vanhempien hellästä huomasta on jo itsestään hienoa (vaikka myös kamalaakin välillä, kuten yllä huomattiin), mutta siis niin. Onhan se nyt hienoakin olla vastuussa omasta elämästään.

+Enemmän omaa tilaa ja rauhaa, vaikka joo jaanhan mää tämän asunnon poikaystävän kanssa, mutta on mulla täällä silti paljon enemmän omaa rauhaa kuin oli kotikotona.

+On ne kauppareissut kivojakin, jos ei väsytä. Eli saat ihan itse (okei no joo mulla tietysti vaikuttaa myös poikaystävä, mutta kuitenkin) valita mitä teet ruuaksi ja muutenkin minkälaisia ostoksia kaupassa teet, eikä tarvi äitiltä kinuta että ostetaan pliis sitä ja tätä ja ehkä vähän tuotakin.

+ Ööö… miksi en keksikään lisää plussa puolia?! :D Vaikka onhan tää oikeesti kokonaisuudessaan plussaa vain. Elää omaa elämää omassa kämpässä!

Niin ja varmasti omilleen muutto eroaa paljon siitä muutatko yksin, vai muutatko jonkun kanssa, eli tässä minun tapauksessani poikaystävän kanssa. Ihan yksikseen asuminen on varmasti ihan oma taiteenlajinsa, kun vertaa siihen, että asuu jonkun toisen kanssa. Tosiaan tuosta yksin asumisesta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta, mutta voisin kuvitella, että suurimmat erot ovat siinä, että yksin asujana sinun ei tarvitse oikeastaan ajatella muita kuin itseäsi. Saat ihan itse tehdä kaikki valinnat, miten sisustat, mitä syöt tänään ja huomenna, mihin menet, mitä teet, mihin aikaan, kuinka siistinä asuntosi pidät. Kaikkeen tuohon ja paljon muuhunkin vaikuttaa kumppani jos asutte yhdessä. Ja siitä puheen ollen kysymyspostauksen yhteydessä kyseltiin myös sitä, miten yhteenmuutto on vaikuttanut minun ja poikaystäväni parisuhteeseen, joten otetaanpas muutama sananen siitäkin.

Eli mehän olemme olleet yhdessä ööö.. 3 ja puoli vuotta ilmeisesti, kai, joo?! :D Joo. Eli siitä nyt tuo puoli vuotta yhdessä ja kolme vuotta erillään. Tai no erillään ja erillään. Mähän periaatteessa asuin tuon kolme vuotta poikaystäväni kotona tai sillai puoliks ainakin. Eli ramppasin kodin ja poikaystävän kodin väliä (välimatka tosin oli huikeat 2km). Yleensä arki meni niin, että heräsin aamulla poikaystävältä, menin kodin kautta kouluun, koulusta kotiin ja yöksi poikaystävälle tai jotenkin niin. Kuitenkin, että asustelin vähän niin kuin kummassakin paikkaa. Eli hitusen tämä yhdessä asuminen oli jo tuttua, vaikkakin onhan tämä kokopäiväisesti yhdessä asuminen tuonut paljon uusia juttuja. Raha-asiat, kotityöt, jos toinen ärsyttää niin ei voikkaan enää lompsia vain kotiin karkuun, vaan nyt onkin yhteinen koti, joten kinastelu ja riitatilanteetkin on hoidettava erillä tavalla, ööm ja niin. Eli paljon on tullut uusia asioita parisuhteeseenkin tämän yhteen muuton kautta ja täytyy kyllä sanoa, että tosi hyvin ollaan niiden kanssa pärjätty. Ja niinhän se on, että yhteen muuton jälkeen sitä aika pian huomaa toimiiko se parisuhde oikeasti vai ei. Jaksaako sitä toista kahtella myös niinä huonoina päivinä, kun itseä kiukuttaa ja väsyttää ja toinen käyttäytyy ainakin omasta mielestä idioottimaisesti jne jne jne. On se melkein kyllä taitolaji tämä yhdessä asuminen, että kaikesta huolimatta sitä saa pidettyä onnellisen ja toimivan parisuhteen.

Eli tosiaan. Omillaan asumisessa on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta mielestäni jokainen ennemmin tai myöhemmin tuntee olevansa valmis lentämään pois pesästä. Eli ei ole mitään tiettyä aikaa tai ikää, jolloin pitäisi kotoa pois muuttaa. Joillekin on hyvä lähteä jo nuorena, vaikkapa 16-vuotiaana, joillekin sitten taas myöhemmin. Luulenpa, että itse en olisi omilleen muuttanut, jos en olisi poikaystävän kanssa muuttanut. Tuo ihan yksin asuminen ei tuntuis ihan mun jutulta. Mielummin asustelisin sitten vielä kotosalla vanhempien luona, mutta niin. Tämän puolen vuoden omillaan asumisen ja yhdessä poikaystäväni kanssa asumisen jälkeen olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen!

PS. Antakaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet, tekstin sekavuus ja postauksen kuvattomuus. Tällä viikolla 56 työtuntia ja tuumaa vähän jo väsyttää, mutta jaksaa jaksaa, painaa, painaa! Kova hinku oli tulla kirjustelemaan tänne väsymyksestä huolimatta. Toivottavasti palaillaan seuraavan kerran vähän virkeämpänä! Kaikkea kivaa teidän päiviin.

8 kommenttia:

  1. Hui kun kuulostaa raskaalta tuo työtuntien määrä! :o Kovasti jaksamista ja energiaa työpäiviin! Onneksi työ kuitenkin sentään on mielekästä, tai sellaisen käsityksen ainakin olen saanut? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se on tää vuorotyö ja jaksotyö, että joku viikko saattaa olla meleko rankkaa ja toinen sitten taas vähän iisimpää. Nyt ollu melekosta hulinaa, ku työntekijöitä pois ja sijaisiin ei ilmeisesti ole varaa. Ja joo onhan tää lastenhoito tuntunut ihan siltä omalta alalta, mutta kyllä täytyy myöntää, että päässä on alkanut raksuttaa, että jospa sitä tahtoisikin kokeilla jotain muutakin. En tiedä johtuuko nyt vain siitä, että oon kertakaikkisesti ollu niin väsyny tän ekat kolme viikkoa tuolla. Mutta toivottavasti tämä tästä tasaantuu :)

      Poista
  2. Mä en itsekään olisi vielä muuttanut pois kotoa, jos poikaystävä ei olisi muuttanut porukoiltaan näin "ajoissa". Mun suunnitelmahan oli, et olisin asunut välivuoden vielä kotona, säästellen rahaa muuttoa varten, mutta kappas, muutinkin yli vuosi aikasemmin pois mitä piti :D Aika on mennyt ihan hirveän nopeasti, meille tulee ensi kuussa vuosi täyteen yhdessä asumista, vaikkei siltä tunnu :o Muistan, kun säkin kirjoitit ensimmäisiä postauksia muutosta, tuntuu ettei siitä oo ees kauaa :D

    Mun vanhemmat ei onneksi asu kaukana, muutaman kilometrin päässä, joten apu on yleensä lähellä. En osais kuvitella, et en pääsis joka viikko vierailemaan kotona ja moikkaamaan pikkusiskoja. Harmi, että sulla on niin kaukana kaikki :/ Onneks puhelimella saa kiinni yleensä! Ja varsinkin noissa kiperissä tilanteissa. Heh, itse soittelin eilen äidille, että mitenkä ne kananmunat oikeen keitettiin oikein :DD Poikaystävä yritti kieltää ja sano, että et varmana soita, luulee meitä ihan tyhmiksi :D Ei niitä kananmunia vaan ole tullut keiteltyä täällä, niin on äidin neuvot unohtuneet :D Mutta hei, tsemppiä sulle pitkiin työpäiviin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa :D Nojoo on sitä itekki joutunut soittelee äitille ja iskälle vaikka ja mistä neuvoja ja täällä kans poikaystävä on heti että "NO ET VARMAA SOITA." Mutta soitanhan kummiski :D

      Poista
  3. Mulla on myös vähän samat ajatukset omillaan asumisesta. :D Mie muutin ööm... 20-vuotiaana eli 1,5 vuotta sitten, kun saatiin molemmat opiskelupaikka amkista. Poikaystävällä oli ihan todella vaikeaa kotona vanhempiensa kanssa ja mie taas kaipasin jo omaa elämää ja kotoa pois muuttamista sen jälkeen varsinkin, kun asuin kesän Kajaanissa itsekseni. Asuttiin paljon mökillä ennen yhteen muuttamista, vähintäänki joka viikonloppu suunnattiin sinne ja muutenkin aina, kun vaan oli mahdollista. Siinä oppi jo aika paljon yhdessä asumisesta, kun piti miettiä ruuat, koirat, bensat ja rahat niin, että siellä oli varaa käydä joka viikonloppu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaa nojoo! :) Hei muuten, en muista ootko joskus jossain maininnutkin jo, mutta mitä teit täällä Kajaanissa silloin kun sen yhden kesän täällä asustelit? Oliko sulla kesätöitä jostain vai mitä? :)

      Poista
  4. Huuuui mikä työviikko. :O Ei ihme jos väsyttää.

    Oli kyllä mielenkiintoinen postaus. :)

    Itsekään en ole kokenut yksin asumista kun muutin suoraan poikkiksen kanssa yhteen. En osaa sanoa olisiko se kivaa. Olisihan siinä omat etunsa mutta en usko, että viihtyisin kovin kauaa ihan yksin. :D

    Aluksi poikkiksen piti muuttaa tännepäin yksin mutta jotenkin se vaan muuttui niin, että minäkin muutin mukana. :D Aluksi oli kauhea koti-ikävä ja tuntui, että olisi perheestä ulkopuolinen mutta nyt olen tottunut kun onhan tässä jo ööm.. 2-3 vuotta (?) asuttu omillaan ainakin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tosiaan ei musta ainakaan ois ihan yksin asujaksi. Varsinkin jos asuis näin kaukana kaikista sukulaisista ja kavereista kuin nyt! Ja tosiaa mullaki ollu vähä tota fiilistä, että jää ulkopuoliseks perheestä, koska meillä kuitenki ollu aina toooosi tiivis perhe ja tehty paljo asioita yhdessä ja juteltu kaikesta yms. Ja nyt joutuukin vaan soitella ja näkee niin harvoin. Nytkin saa nähä millo seuraavan kerran sais viikonlopun vapaaks, että ehtis käydä piipahtamassa kotikonnuilla :)

      Poista