Huhuu?

Pitkästä aikaa. En tiedä sattuuko kukaan tätä tekstiä lukemaan. Blogini alkoi olla hiljainen jo kesällä ja syksyn aikana meno vain hiipui hiipumistaan ja viimeksi olen kertonut kuulumisiani täällä lokakuun alkupuolella. Into vain lopahti tyystin, mutta tässä sitä taas ollaan. Miksikö? Noh, siihen on muutamakin syy. Minulla on hieman tekemisen puutetta tässä, kun olen 2kk sairaslomalla töistä. Siitä lisää myöhemmin. Toinen syy siihen miksi tulin kirjoittelemaan on se, että kun ajauduin tylsyyksissäni selailemaan vanhoja blogipostauksiani, niin huomasin että ne ovat äärettömän tärkeitä muistoja. Selaillessani vastaan tuli paljon esim. ihania retkiä, jotka olivat minulta kokonaan unohtuneet, mutta postausket niistä herättivät ihanat muistot eloon. Siksi toivon, että edes pieni innostus blogia kohtaan heräisi jälleen ja alkaisin keräillä tänne taas ihanat muistot talteen.

Mitä on tapahtunut elämässämme sitten tuon lokakuun? Mieheni teki onnistuneesti Japanin reissunsa syys-joulukuussa ja minä selvisin yksinasumisesta ihan kiitettävästi. Rukan kanssa tehtiin vallan  mainio reissu messariin hyvässä seurassa. Rukan tulokset reissulta oli JUN ERI2 ja JUN ERI3. Koda on pysynyt terveenä ja tyytyväisenä. Ja mitäs muuta? Uuteen vuoteen astuttiin iloisin mielin ja töitä on paiskittu ja vapaa-ajasta nautittu. Kovasti suunnittelin hiihtolomaa Lappiin, mutta suunnitelmat vähän muuttuivat tuossa 22.1, kun menin kaatumaan...

Tosiaan nyt ollaankin sitten 2kk kestävällä saikulla ja siihen mennessä toivottavasti saisin käden kuntoon. Mullahan siis napsahti vasen olkavarsi keskeltä poikki kaatuessani lenkillä jäisellä pellolla. Kyllä, se sattuu. Kipu sai uuden ulottuvuuden siinä rytäkässä. Noh, vietin seuraavat kaksi yötä sairaalassa ja käsi leikattiin. Nyt siellä on kaksi metallilevyä ruuveilla kiinni lopunikäni. Ei muuta kuin toipumista ja toipumista nyt. Paljon on kerennyt tässä reilun parin viikon aikana kirjoja lukea ja sarjoja katsella. Nyt oli kuitenkin mukava istahtaa tähän kirjoitushommiin vaihteeksi.

Minua on koitettu paljon lohdutella poikkimenneestä kädestä, että onneksi ei ole kesä. En tiedä mikä vuodenaika tälläiselle tapaturmalle olisi paras, mutta kyllä se nytkin tympii. Miten paljon rakastankaan aurinkoisia talvipäiviä kun pakkanen paukkuu ja kaikkialla on kaunista. Sellaiset kelit ovat täällä juuri parhaimmillaan ja minä joudun vain katsella kuvia kun toiset hiihtelevät jäillä ja vaeltavat metiköissä. Itse kun menen ulos, niin en voi taluttaa koiria ja päässä jyskyttää kokoajan ajatus "Älä vaan kaadu!". Noh, mutta eipä se surkuttelemalla parane. Pitää vaan saada käsi kuntoon.

Jotta saataisiin tähän postaukseen vähän eloa, niin lisäilenpäs uusimmat kuvat pojista. Päästiin oikein valokuvausstudiolle ottamaan kuvia ja pojathan tykkäs valtavasti. Hauskaa oli ja kivoja kuviakin tuli. Niistä kiitokset siskolleni Jennalle!

Kuvat (C) JENNA KURTEN