Puoli vuotta omassa pesässä

Sain tuohon teettämääni kysymyspostaukseen kysymyksiä liittyen omillaan asumiseen, mutta päätinkin kyseisestä aiheesta vääntää ihan oman postauksen, joten jätin silloin niihin kysymyksiin vastaamatta. Nyt kuitenkin olisi tiedossa vastauksia niihinkin kysymyksiin. Olenhan toki omillaan asumisesta jotakin kirjoitellutkin tämän kuluneen syksyn aikana, mutta otetaanpas tämä aihe nyt ”syvempään” pohdintaan.

Tosiaan alkaahan siitä olla jo puoli vuotta, kun poikaystäväni kanssa lensimme omista kotipesistämme tänne Kajaaniin ja aloitimme yhdessä tämän omillaan asumisen. Niin ja ei suinkaan unohdeta karvaista lastamme, Kodaa, meidän pikku perhe, tuitui :3 (nojoo…) Muutimme tänne siis siitä syystä, että poikaystäväni sai täältä opiskelupaikan. Muutto tuli hyvään aikaan siinäkin mielessä, että itsekin aloin jo kovasti kaipaamaan muuttoa pois kotoa, en siksi, että olisi ollut jotenkin huonot välit perheen kesken, ei suinkaan. Meillä on aina ollut ihan superläheiset välit kaikkien perheenjäsenten kesken, mutta siis alkaahan sitä jokainen ennemmin tai myöhemmin kaipaamaan sitä oman elämän aloittamista poissa mamman helmoista. Vaikka mikäs sen ihanampaa kuin asustella huoletta kotona, käydä iskän lompakolla aina kun on tarvis, äiti tekee ruuat nenän eteen ja siivoaa jopa sotkusi, jos joku menee rikki niin iskä kyllä korjaa, kauppareissutkin hoitaa vanhemmat ja sun tehtäväksi ei jää muuta kuin olla ja elää vain. Tuota kaikkea on oppinut arvostamaan ehkä vasta näin jälkeenpäin. Nyt kun joutuukin itse hoitamaan kaiken tuon niin ei voi kun kiitellä, että vanhemmat ovat jaksaneet paapoa minua kotona sen 19 vuotta.

Tosiaan nuo ikävät puolet tässä omillaan asumisessahan ovat ainakin omalla kohdalla olleet seuraavanlaiset:

-Raha-asiat. Laskut ja kaikki kamala. Hyi.

-Kaupassa täytyy käydä vaikka työpäivän jälkeen väsyttäiskin.

-Kotityöt täytyy hoitaa vaikka vähempää ei vois kiinnostaa.

-Niin ja huomasinpas tässä yksi päivä myös erään ikävän puolen tässä omillaan asumisessa, ja varsinkin tässä meidän tilanteessa, kun asutaan niin kaukana porukoista ja ylipäätään kaikista muistakin sukulaisista ja tutuista, jotka voisivat tässä tilanteessa auttaa. Eli ei voida lähteä mihinkään yön yli reissulle, jonne ei voi koiraa ottaa. Esim. jotain kivaa kylpyläviikonloppua tässä suunnittelin, mutta yhtäkkiä tajusin, että kappas perkele… Koda… No eipä sitten lähetäkkään!

-Ei oo äiti ja isi auttamassa tiukan paikankaan tullen. Meillä varsinkin kun asutaan niin kaukana, mutta oonhan mää kyllä hätäpuheluita iskälle soittanu monesti ”isi hei.. kerroppa mikä tässä on vikana ku tää tekee näin ja näin..”

Sitten taas ne hyvät puolet voisi tiivistää tällaisiksi:

+No siis ihan ylipäätään oman elämän eläminen omillaan poissa vanhempien hellästä huomasta on jo itsestään hienoa (vaikka myös kamalaakin välillä, kuten yllä huomattiin), mutta siis niin. Onhan se nyt hienoakin olla vastuussa omasta elämästään.

+Enemmän omaa tilaa ja rauhaa, vaikka joo jaanhan mää tämän asunnon poikaystävän kanssa, mutta on mulla täällä silti paljon enemmän omaa rauhaa kuin oli kotikotona.

+On ne kauppareissut kivojakin, jos ei väsytä. Eli saat ihan itse (okei no joo mulla tietysti vaikuttaa myös poikaystävä, mutta kuitenkin) valita mitä teet ruuaksi ja muutenkin minkälaisia ostoksia kaupassa teet, eikä tarvi äitiltä kinuta että ostetaan pliis sitä ja tätä ja ehkä vähän tuotakin.

+ Ööö… miksi en keksikään lisää plussa puolia?! :D Vaikka onhan tää oikeesti kokonaisuudessaan plussaa vain. Elää omaa elämää omassa kämpässä!

Niin ja varmasti omilleen muutto eroaa paljon siitä muutatko yksin, vai muutatko jonkun kanssa, eli tässä minun tapauksessani poikaystävän kanssa. Ihan yksikseen asuminen on varmasti ihan oma taiteenlajinsa, kun vertaa siihen, että asuu jonkun toisen kanssa. Tosiaan tuosta yksin asumisesta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta, mutta voisin kuvitella, että suurimmat erot ovat siinä, että yksin asujana sinun ei tarvitse oikeastaan ajatella muita kuin itseäsi. Saat ihan itse tehdä kaikki valinnat, miten sisustat, mitä syöt tänään ja huomenna, mihin menet, mitä teet, mihin aikaan, kuinka siistinä asuntosi pidät. Kaikkeen tuohon ja paljon muuhunkin vaikuttaa kumppani jos asutte yhdessä. Ja siitä puheen ollen kysymyspostauksen yhteydessä kyseltiin myös sitä, miten yhteenmuutto on vaikuttanut minun ja poikaystäväni parisuhteeseen, joten otetaanpas muutama sananen siitäkin.

Eli mehän olemme olleet yhdessä ööö.. 3 ja puoli vuotta ilmeisesti, kai, joo?! :D Joo. Eli siitä nyt tuo puoli vuotta yhdessä ja kolme vuotta erillään. Tai no erillään ja erillään. Mähän periaatteessa asuin tuon kolme vuotta poikaystäväni kotona tai sillai puoliks ainakin. Eli ramppasin kodin ja poikaystävän kodin väliä (välimatka tosin oli huikeat 2km). Yleensä arki meni niin, että heräsin aamulla poikaystävältä, menin kodin kautta kouluun, koulusta kotiin ja yöksi poikaystävälle tai jotenkin niin. Kuitenkin, että asustelin vähän niin kuin kummassakin paikkaa. Eli hitusen tämä yhdessä asuminen oli jo tuttua, vaikkakin onhan tämä kokopäiväisesti yhdessä asuminen tuonut paljon uusia juttuja. Raha-asiat, kotityöt, jos toinen ärsyttää niin ei voikkaan enää lompsia vain kotiin karkuun, vaan nyt onkin yhteinen koti, joten kinastelu ja riitatilanteetkin on hoidettava erillä tavalla, ööm ja niin. Eli paljon on tullut uusia asioita parisuhteeseenkin tämän yhteen muuton kautta ja täytyy kyllä sanoa, että tosi hyvin ollaan niiden kanssa pärjätty. Ja niinhän se on, että yhteen muuton jälkeen sitä aika pian huomaa toimiiko se parisuhde oikeasti vai ei. Jaksaako sitä toista kahtella myös niinä huonoina päivinä, kun itseä kiukuttaa ja väsyttää ja toinen käyttäytyy ainakin omasta mielestä idioottimaisesti jne jne jne. On se melkein kyllä taitolaji tämä yhdessä asuminen, että kaikesta huolimatta sitä saa pidettyä onnellisen ja toimivan parisuhteen.

Eli tosiaan. Omillaan asumisessa on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta mielestäni jokainen ennemmin tai myöhemmin tuntee olevansa valmis lentämään pois pesästä. Eli ei ole mitään tiettyä aikaa tai ikää, jolloin pitäisi kotoa pois muuttaa. Joillekin on hyvä lähteä jo nuorena, vaikkapa 16-vuotiaana, joillekin sitten taas myöhemmin. Luulenpa, että itse en olisi omilleen muuttanut, jos en olisi poikaystävän kanssa muuttanut. Tuo ihan yksin asuminen ei tuntuis ihan mun jutulta. Mielummin asustelisin sitten vielä kotosalla vanhempien luona, mutta niin. Tämän puolen vuoden omillaan asumisen ja yhdessä poikaystäväni kanssa asumisen jälkeen olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen!

PS. Antakaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet, tekstin sekavuus ja postauksen kuvattomuus. Tällä viikolla 56 työtuntia ja tuumaa vähän jo väsyttää, mutta jaksaa jaksaa, painaa, painaa! Kova hinku oli tulla kirjustelemaan tänne väsymyksestä huolimatta. Toivottavasti palaillaan seuraavan kerran vähän virkeämpänä! Kaikkea kivaa teidän päiviin.