Metsän huminoita

Pitkän työntäyteisen viikonlopun jälkeen koitti viimein kauan odotettu maanantai ja vapaapäivä. Jes! Nautin ja nukuin pitkään, tottakai. Kun viimein koin saaneeni tarpeeksi unta, niin kapusin pystyyn ja totesin Kodalle, että tänään mennään mettään. Kaivoin kaapin perältä esiin jo pölyttyneen kapineen, jonka pakkasin mukaan laukkuun. Oikeasti en edes muista milloin viimeksi olisin raahannut kameran mukaan lenkille. Nyt sen kuitenkin tein, pitkästä aikaa.

Niinpä me sitten lähdimme Kodan ja kameran kanssa samoilemaan pöpelikköön. Lähes kolme tuntiahan siellä vierähti, ennen kuin nälkä yllätti ja palattiin kotiin. Kyllä se luonto on ihmeellinen, kun tuollainen muutaman tunnin pyrähdyskin luonnon helmaan tekee ihmeitä ihmismielelle ja kyllähän sitä koirastakin näki onnellisuuden. Se on muuten aika vaikea selittää se tunne, minkä luonto ainakin minussa saa aikaan. Tuo ylhäällä oleva biisi, Maailma on kaunis, jakaa kyllä sitä fiilistä.

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä

ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Tämän päivän retkellä kohtasimme myös ensimmäisen käen tälle kesää. "Kukkuu, kukkuu" kantautui jo kaukaa metsästä korviin ja pian kyseinen kukkuja lennähti ohitsemme. Vietimme pitkän tovin erään ihanan lammen rannalla ihan vain istuskellen hiljaa ja välillä innostuimme myös leikkiä rellestämään. Meillä oli hauskaa, vaikka hyttyset vähän yrittivätkin härnätä. Joskus tuntuu, että tuo koira osaa lukea mun ajatukset. On se vaan niin täydellinen pakkaus ja loisto seuraa. Ei paremmasta väliä. 

Oli ihana päästä pitkästä aikaa myös räpsimään kuvia luonnossa. Siitä tosiaan olikin kerennyt vierähtää jo tovi, kun viimeksi pyllistelin kamera kädessä tuolla metiköissä. Kodalla onneksi oli vielä hyvin muistissa kameralle poseeraamisen jalot taidot. Ne kyllä taitaakin olla sillä syvällä kallossa. Mun rakas linssilude.