Pitkään sitä kestikin

Niinpä. Pitkään sitä kestikin, nimittäin sitä semmoista hyvää ja helppoa elämää. Tarkoitan siis semmoista sujuvaa arkea ilman sen kummempia ongelmia, stressiä tai pahaa mieltä. Pitkän ajan jokainen päivä tuntui helpolta ja mukavalta, mutta nyt ilmeisesti moisesta ollaan nautittu jo tarpeeksi ja on aika vähän "kärsiä". Itsellä ainakin tuntuu, että elämässä tulee ja menee näitä tälläisia jaksoja joista osa on tosi tasaista, osa tosi iloista ja jopa ruusuilla tanssimista ja osa sitten taas itkupotkuraivari aikaa. Nyt ollaan jo pari päivää siis eletty tuota viimeisintä kun pitkään jo nautittiinkin tuosta keskimmäisestä. 

Tuntuu ettei tämä kirjoittaminen nyt oikein luonnistu, mutta haluan silti vääntää tähän väliin tämmöisen mitä meille kuuluu postauksen. Siispä anteeksi kenties sekava teksti ja kirjoitusvirheet. Olen nimittäin kuumeessa ja tappoflunssassa kotosalla. Ärsyttää ja kiukuttaa ja siksikin ehkä haluan purkaa tänne näitä kuumeen sekaisia höyryjä. 

Minäkö muka tuhma?

Tämän inhottavan tappotaudin lisäksi mua kuormittaa tuo ihanan kamala kakara, Ruka. Nyt ensimmäistä kertaa mua suoraan sanottuna v*tuttaa koko muksu. Sillä on alkanut jonkin sortin uhmaikä, eikä se enää ole mamman kiltti kultapoju. Sillä ei ole enää laisinkaan korvia. Se tekee kaiken just eikä melkeen oman päänsä mukaan eikä kuule eikä nää mua. Ulkona se on täys piru. Hihnalenkit se perseilee alusta loppuun. Huutaa kaikelle elolliselle ja elottomalle ja kiskoo ja repii hihnassa kuin mielipuoli. Tuhoaa sisällä kaiken minkä saa hampaisiinsa ja yhä vain kusee ja paskoo sisälle jos mieli tekee (yksin ollessaan tai öisin). Mihin katosi se mamman täydellinen koiravauva, josta ei ollut mitään pahaa sanottavaa?! Tahdon sen takaisin.

Noh, ei tässä nyt parane hermoja menettää. Näin sairaana ollessa tuo kakaran käytös tuntuu vain niin ylitsepääsemättömältä ja tottakai se vielä pahenee näin kun ei päästä purkamaan kunnolla energiaa, kun mamma on sängynpohjalla. Huonoon aikaan tulin kipeeksi. Ruka on nyt oikeastaan täystuho, mutta osaa se kyllä olla niin ihanakin. Nytkin kun oon hammasta purren kestänyt sen perseilyä ja sormet syyhyten halunnut kirjoittaa myynti-ilmoitusta pahaisesta kakarasta, niin sitten tämä ihanan kamala otus kipuaakin syliin ja katsoo niin hellyyttävällä katseellaan, että saa kaiken anteeksi. Niin ja nyt kun joku kerkesi jo kauhistella, että oisin luopumassa koirasta uhmaiän takia, niin ei tietenkään, mutta myönnänpähän vaan, ettei tämä vaihe mitään herkkua ole!

En muista, että Kodalla olisi koskaan ollut minkään sorttista uhmaikää saatika edes murkkuikää. Se on aina ollut niin tasaisen kiltti kaveri, joka ei ole mammaa uskaltanut uhmata. Ruka onkin sitten päättänyt ettei päästä mua tällä kertaa niin helpolla. Täytyy nyt vain toivoa, että tervehtyisin tästä taudistani mahdollisimman pian, että jaksaisin keskittyä tuohon uhmakkaaseen kakaraan täysillä voimilla. Niin ja sunnuntaina pitäisi suunnata Kuopioon jalostuspäiville, että pääsee tämä hullu ipana viihdyttämään yleisöä näyttelykehään. Tyyppi sinkoilee varmasti näyttävästi jokaiseen ilmansuuntaan, kun on koko viikon kerennyt itseensä jäätävät määrät energiaa. Sitä odotellessa...

PS. Älä yritä leipoa sairaana syntymäpäiväkakkua poikaystävällesi, tai ylipäätään kellekkään mitään kakkua. Saattaapi olla että sulatat muovisen leikkuulaudan kuumalla levyllä, etkä tukkoisuutesi ansiosta edes haista palaneen muovin käryä ja huomaat asian vasta kun puolet leikkuulaudasta on jo sulanut levylle... Terveisin minä, joka eilen leivoin elämäni ensimmäisen kakun yksin "hyvällä" menestyksellä.