Paljakan pöpelikössä

Ihana vapaa sunnuntai. Aurinko on paistanut lähes tulkoon pilvettömältä taivaalta koko päivän ja ilmassa on ollut juuri sitä piristävää kevään tuoksua, ai että. Tästä kauniista päivästä lähdettiin poikaystävän ja Kodan kanssa nauttimaan Paljakkaan, koska äitienpäivää ei viitsitty lähteä Keski-Pohjanmaalle saakka juhlistamaan nyt, kun vasta siellä käytiin ja onhan sinne kuitenkin matkaa ajella.

Siispä tosiaan pakkasimme rinkkaan päivävaellukselle tarpeelliset kamat ja lähdimme Paljakkaan, tarkoituksena kiertää n. 20km kilsan lenkki. Perille kun päästiin niin alku ei todelakaan sujunut ihan mallikkaasti. Emme millään meinanneet löytää reittiä ja pyörimme edes takaisin Paljakan laskettelurinteillä. Paikan päällä oli aika paljon vielä lunta, ja siellä missä ei ollut lunta niin oli hirmuisia tulvia. Siis sitä vettä ja lunta oli ihan joka paikassa, niin ja myös mutaa! Jo ensimmäisillä metreillä sain kenkänikin näyttämään tältä:

No hermothan siinä tuumas mennä jo heti alkumetreillä, mutta sinnikkäästi vain jatkettiin tarpomista milloin missäkin vellissä, kunnes löysimme tämän maalimerkein merkatun reitin, jota olimme aikeissa lähteä kulkemaan. Aikaa oli jo nyt kulunut niin paljon ja reitti näytti olevan ihan polviin asti upottavaa hankea, niin päätettiin unohtaa se suosiolla. Silloin poikaystäväni päätti, että kiipeäisimme rinnettä ylös huipulle saakka. No tottakai nämä hullut sitten lähtivät kipuamaan sitä kaikista jyrkintä rinnettä. Siinä sai hieman puuskuttaa ja jalkalihakset tehdä töitä. Välillä sitä kyllä sai kiivetä ihan kunnolla kaikki raajat maassa, kun loppuakohden rinne jyrkkeni vain. Muutamien levähdystaukojen ja kirosanojen jälkeen päästiin kuin päästiinkin huipulle ja sehän tietysti oli mahtava tunne, kun välillä kivutessa tuntui siltä, ettei ylös asti selviäisi. Tuommoista luonnossa kiipeilyä voisi kyllä alkaa harrastamaan vähän useamminkin!

Rinteen huipulla sitten samoiltiin sinne tänne ja löydettiin kiva laavupaikkakin, jossa saatiin tulet tehtyä ja syötyä. Sitten vain nautittiin luonnon rauhasta ja ladattiin akkuja tulevaa arkiviikkoa varten. Niin ja minä tottakai räpsin parit kuvat, kuten yleensä. Mutta täytyy kyllä taas vain todeta, että on se Suomen luonto vain ihmeellisen ihana. 

Takaisin autolle palattiin semmoisen reippaan neljän tunnin jälkeen ja todella hyvillä fiiliksillä lähdettiin kotia kohti, vaikka suunnitelmat olivat periaatteessa menneet ihan mönkään, niin ei tämä reissu yhtään hullumpi ollut. Ehkä me vielä yritetään joskus toisten käydä vaeltamassa se 20km reitti, kunhan nuo lumet vain sulaisivat sieltäkin. 

Kodakin nautti tästä reissustamme täysin siemauksin. En muistakaan milloin viimeksi olisin nähnyt sen noin onnellisina. Sen silmät oikein säihky, kun se kiipeili rinteellä ja telmi lumessa. Välillä se pysähtyi pitkiksikin ajoiksi istuskelemaan ja katselemaan maisemia. Siinä sitten koitin pähkäillä, että mitähän sen pienessä päässä oikein mahtoi liikkua. Koda on kyllä niin mahtava pakkaus ja oiva kaveri vaelluksille. En malta odottaa, että tulee joskus tilaisuus ottaa sekin mukaan jollekkin pitemmälle vaellukselle. Uskoisin, että sen kanssa pärjäisi hyvin yöt teltassakin.