Verta, hikeä ja kyyneleitä

Huhhuh mikä kalareissu! Eipä oo tullu moista ennen koettua...

Ensimmäisenä haluaisin antaa ihan vain pari käytännön vinkkiä jos olet suunnittelemassa kalareissua. Tärkeimpänä on muistaa varustautua hyvin. Kumisaappaat ja muukin vaatetus pitää olla kohillaan, että reissusta saadaan aikaan hyvä. Jos aijot kalaa napata, niin myös ne kalastusvermeet tulee olla kondiksessa. Äläkä vain unohda haavia kotiin. Kuumana kesäpäivänä muista varustautua myös useammalla vesipullolla, sekä päähineellä. Aurinkorasvakin vois olla aika kiva juttu. Jos pelkäät ötököitä, niin kenties parempi jäädä kotiin. Vesistöiltä löytyy jos jonkinmoista pörriäistä ja öttimöntiäistä. Mutta tosiaan. Kunhan vaatetus ja muut vermeet ovat kunnossa niin niillä pääsee jo pitkälle.

Kerron nyt kuitenkin meidän tämän päiväisen kalareissumme, josta ei kannata ottaa mallia.  

Eli lähdin poikaystäväni kanssa kalaan eräälle joelle. Itse en ollut koskaan kyseisellä paikalla käynyt, joten varustuksenikin oli melko kehno siihen nähden, että meidän piti rämpiä umpimehtää aika pitkästikkin, ennenkuin pääsimme joenrantaan. Matkalla minä olin onnistunut uppoamaan johonkin Niiliin tai vastaavaan reisiäni myöten, joten tunnelmani olivat märät ja kiukkuisat. Noh, kun pääsimme lopulta itse kalapaikalle niin sehän oli hyvin nätti. Leiriydyimme eräälle kivelle ja minä pistin ranttaliksi ja riisuin vaatteet niin että pompin alkkareilla siellä. Poikaystäväni virvelöihti siinä ensin jonkun aikaa ja sitten oli minun vuoroni. Meillä kun oli matkassa vain yksi virveli. Minä päätin olla rohkea ja kahlata paremmille apajille. Kahlasin jokea pitkin niin, että pääsen keskemmälle eräälle pienelle kivelle heittelemään. Parin heiton jälkeen nappasi ja nappasi oikein kunnolla. Hyvä etten lentänyt kuin leppäkeihäs jorpakkoon kun aivan säikähin. Olen viimeksi saanut kalaa joskus pienenä. Nekin jotain pikku sinttejä. Voitte siis vain kuvitella paniikkini kun nyt koukussa oli kunnon hauki. Taistelin sen möhkäleen kanssa aikani ja väänsin itkua, koska pelkäsin. En todellakaan uskaltanut nostaa kalaa vedestä ja poikaystävänikään ei apuun kerennyt kun hauki otti ja lähti. Se katkaisi siiman ja vei suussaan kalliin uistimen. Typerä kala. Typerä minä. Olin oikeasti ihan paniikissa. En ollut ennen edes nähnyt noin valtavaa kalaa. Rehellisesti sanottuna tärisin ja itkin ja halusin vain pois, mutta ensin oli kahlattava jokea takaisin rantaan. Noh, enhän minä tietenkään enää uskaltanut. Olin nähnyt minkälaisia petoja vesi piti sisällään, joten en todellakaan uskaltanut enää upottaa jalkojani siihen. Poikaystävä hoki, että turhaan itken, koska pakko minun sieltä oli kahlata läpi. Muita keinoja ei ollut. Itse tosin kerkesin jo kuvitella kuinka helikopteri tulisi paikalle ja noutaisi pakokauhun vallassa olevan pikkuhousuisen tytön joesta, eikä minun tarvisi kahlata. Enpä kuitenkaan kutsunut helikopteria apuun vain kokosin itseni ja kahlasin rantaan. Se oli kamalin kokemukseni ikinä. No ei ehkä ihan, mutta melkein ainakin. Noh...tulipahan todistetuksi, ettei minusta taida kalamieheksi tai edes naiseksi olla. Paras jättää kalastus suosiolla joillekkin jotka sen osaavat.

Reissu oli kirjaimellisesti täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä.

   

PS. Postaus ja eritoten tuo viimeinen kuva on omistettu eräälle ystävälleni, joka varmasti arvostaa tätä. Vai mitä Janika? ;)