Pitää lähteä, että voi palata

Nyt on reissusta kotiuduttu ja onhan tämä ihanaa olla jälleen kotosalla rakkaiden kanssa, vaikka kovasti uhosin, että olisin voinut jäädä vielä ainakin viikoksi tuntureille vaeltelemaan. Kyllä sitä kuitenkin oli kerennyt jo kasvaa isokin ikävä poikaystävää ja koiruuksia kohtaan. Ilmeisesti hekin olivat minua ikävöineet. Koiriltakin sain niin ihanan riemuisan vastaanoton, että itsellä tuli ihan tippa linssiin. 

Muutama sananen vielä itse reissusta. Noh, sehän oli kerrassaan mahtava. Ne upeat maisemat ja hassut porot. Se ihana rauha ja luonnosta nauttiminen täysin rinnoin. Kyllä siellä tunsi olonsa onnelliseksi. Itsellä vaellus kilometrejä kertyi noin 60km ja kyllähän se rinkan paino vähän hartioissa vielä tuntuu, mutta onneksi en sen pahemmin kipeä ole mistään. 

Niin ja kyllähän sitä taas osaa arvostaa arjen tavallisia asioita aivan uudella tavalla. Sitä, että voi nukkua pehmeässä sängyssä, ruokaa saa heti jääkaapista, pääsee lämpimään suihkuun jne. Kyllä jokaiselle ihmiselle tekisi varmasti hyvää irrottautua joskus arjesta ja painua tuntureille tyhjentämään ajatuksia ja nauttimaan. Tosin eihän kaikki ihmiset moisesta nauti, vaan kammoksuvatkin ajatusta eräjormailusta.
Kyllähän sitä itsekin välillä tuskastui kun kipusi korkealle tunturille ja tuntui, ettei se lopu koskaan. Hiki vaan valui, kun väkisin raahasi itsensä ylös. Mutta sitten.. se upea tunne kun olet perillä tunturin huipulla ja pääset nauttimaan niistä huikeista maisemista ja viilentävästä tuulesta. Kyllä siinä ainakin itsellä mieli lepää. Ja sitten se mahtava voittaja fiilis, jonka koet illalla nuotion ääressä, kun olet rehkinyt itsesi uuvuksiin päivän aikana. Mikäs sen parempaa! 

En malta odottaa, että milloin sitä pääsee takaisin noihin maisemiin ja tunnelmiin. Kenties seuraavan kerran poikaystävän ja koiran/koirien kanssa. Koirat kyllä varmasti nauttis tuommosesta reissusta ihan tajuttoman paljon! 

Kyllä minä taisin jäädä ihan Lapin lumoihin ja hyvä niin!