Koiranäyttelyt eivät sovi kaikille

Kuluneena viikonloppuna järjestettiin täällä Kajaanissa Tamminäyttelyt. Ei, se ei ollut näyttely, jossa esillä oli tammipuita, kuten poikaystävänikin ensin luuli, kun kerroin meneväni sinne, vaan kyseessä oli siis Kajaani KV, eli siis Kajaanin kansainväliset koiranäyttelyt, kuten koiraihmiset varmasti tietävätkin. Eli siellä kävin sunnuntaina pyörähtämässä ihan turistina, koska Kodan kanssahan me ollaan nuo näyttelytouhut jätetty jo aikaa sitten. Ihan siitä syystä, ettei kumpikaan niissä viihdytty ja stressattiin kamalasti. Ei siitä touhusta nauttinut koira, eikä omistajakaan. Nyt kuitenkin päätin käydä pitkästä aikaa kurkistamassa näyttelymeininkiä, kun kerran kävelymatkan päässä kyseinen tapahtuma oli.

Mulla on ehkä hitusen viime aikoina alkanut taas kiinnostaa näyttelytoiminta, ja olin jopa pohtinut, että jos Kodan kanssa alettaisiin harjoitella touhua ihan alusta, jos näyttelyistä kuitenkin voisi vielä tulla meille mukava harrastus. Onneksi lähdin nyt turistin roolissa näyttelypaikalle, sillä en muistanutkaan miten stressaava, jännittynyt ja jotenkin todella ahdistava ilmapiiri näyttelyissä vallitsee. En viihdy niissä laisinkaan. Mun teki heti mieli kääntyä ja palata kotiin, mutta päätin kuitenkin jäädä ja raivasin tieni lapinkoira kehille.

Se ihmispaljous, hirmuinen hälinä, koirat haukkuu, vinkuu, rähisee ja tosi moni ihminen on hirmuisen stressaantunut ja jopa kiukkuinen. Monen naama on norsun v*tulla ja koirille tiuskitaan samoin kuin muille ihmisille. Ilmeisesti se jännitys ja stressi purkautuu joillakin noin. Ja auta armias kun tuollainen tyyppi pääsee lopulta kehään koiransa kanssa. Koiraa kiskotaan perässä hampaat irvessä ja herran pieksut minkälaiseen ruttuun se naama sitten menee, kun koira ei saakkaan menestystä.

Tokihan kehien laidalta löytyy niitä hymyileviäkin tyyppejä, jotka ottavat näyttelyt ihan rennosti, mutta minuun näyttelypaikalla välittyy enemmänkin se hirmuinen stressin ja ahdistuksen tunnelma. Osaan koirista on tarttunut myös huono ilmapiiri ja ne ovat peloissaan. Kehässä osa lyö jarrut pohjaan ja yrittää kiskoa itseään irti pannasta. Eräskin koira raukka väänsi paniikkikurat kehään. Mun tekee ihan pahaa katsoa niitä pelokkaita koiria, joita vaan väkisin kiskotaan kehässä perässä, koska halutaan tuomarilta arvostelu sen ulkonäöstä. Tuollaisesta tilanteesta ei nauti koira, eikä omistajakaan.

Osa koirista pelkää tuomaria kuollakseen. Meillä Kodakin pelkäsi viimeisessä näyttelyssään. Se heittäytyi maahan jalkoihini, eikä antanut tuomarin koskea. Ei se koskaan ole ihmisiä pelännyt. Aina se antaa kaikkien koskea, mutta tuollaisessa ympäristössä vieraan miehen käpälöinti sai sen paniikkiin, eikä Koda ole ainut koira, joka näin toimii. Toivottavasti omistajat hoksaavat nopeasti, jos se oma koira ei kerta kaikkiaan vain nauti niistä näyttelyistä. Silloin voisi kehittää koiralle muita harrastuksia. Kenenkään ei ole kiva katsoa kun omistaja väkisin raahaa pelokasta koiraansa kehässä. Toista on sitten ne koirat, joista oikeasti näkee, että ne tykkäävät touhusta. Tottakai se on hyvä harrastus sellaisille ja niiden menoa kehässä on mukava katsoa. Harmi vain, että näitä pelokkaita koiria ja stressaantuneita ja kiukkuisia omistajiakin löytyy niin paljon. Niitä ei todellakaan ole ilo seurata. Ilokseni kuitenkin suomenlapinkoira kehissä pyöri suurimmaksi osaksi vain näitä iloisia ja rennompia tyyppejä koirineen. Kaikista roduista ei voi sanoa samaa.

Mitä mulle sitten jäi käteen tästä turisteilusta tuolla Kajaani KV:ssa? No ainakin armoton päänsärky. Koko ilta meni peiton alla kipeän pään takia. Lisäksi käteen jäi jokseenkin huonomieli, vaikka olihan se kiva nähdä niitä rennosti esiintyviä komeita koiria, mutta silti viimeisin fiilikseni oli aika surkea. Kameraakin kannoin siellä mukana, mutta aika hyödytönhän tuollainen valovoimaton kalusto on koiranäyttelyissä, jotka järjestetään sisätiloissa. Käteen jäi siis kasa toinen toistaan huonompia kuvia. Piristykseksi teki mieli ostaa täytelakuja paikan päältä, mutta herkkulakko on ja pysyy. Sen sijaan ostelinkin sitten herkkuja Kodalle.

Olen kuitenkin iloinen, että pyörähdin tuolla. Nyt ainakin tiedän, että tuollaiset isommat näyttelyt eivät todellakaan ole meidän juttu. Pienemmät ryhmänäyttelyt ja mätsärit ovatkin sitten toinen juttu. Niissä on yleensä aivan toisenlainen, rennompi tunnelma. Tosin ei minulla ole hirveä hinku niihinkään. Kodan kanssa parhaiten viihdytään kuitenkin metsissä touhuten omia juttujamme. Toivottavasti ne muutkin, joille näyttelyt eivät vain sovi, hoksaisivat asian ja keksisivät koiriensa kanssa muita harrastuksia.