27 000 askelta

Tosiaan. Viime postauksessakin jo hieman vihjailin, että sunnuntaina tulisi kenties tapahtumaan jotain kivaa ja niin myös kävi. Eli suunnitelmat toteutuivat ja lähdimme poikaystäväni kanssa Salamajärven kansallispuistoon päivävaellukselle. Reitiksemme valikoitui Vaatimen kierros, joka oli pituudeltaan 18km (tosin askelmittari väitti matkaa kertyneen 23km). Jotenka lauantai-iltana pakattiin päiväreput valmiiksi ja sunnuntaiaamuna ampaistiin innokkaina ylös jo viideltä ja lähdettiin matkaan kohti Perhoa nousevan aamuauringon saattelemina. 

Automatkaa lähtöpaikallemme oli n. kahden tunnin verran ja sinä aikana pääsi nauttimaan taianomaisesta aamusumusta, joka tosin välillä hidasti matkantekoamme oikein kunnolla, kun eteensä ei nähnyt millään. Noh, siinä sitten köröteltiin hieman hitaampaa, mutta eipä meillä mihinkään kiire ollut. Koko päivä aikaa.

Vaelluksen aloitimme Koirasalmelta, josta lähdimme sitten seuraamaan merkittyä reittiä kohti Heikinjärveä. Tämä alkutaival oli ehdottomasti koko reitin mielenkiintoisin. Reitin maasto oli suurimmaksi osaksi melkoista nilkantappajamaastoa. Se aika mitä ei kävelty pitkospuilla, niin käveltiin hyvin kivikkoisessa ja juurakkoisessa maastossa. Onneksi meistä kumpikin selvisi ehjin nilkoin perille saakka. Tosin kyllä ainakin minun nilkkani huusivat hoosiannaa kuorossa koko illan kotona, mutta vielä kamalampaa meteliä pitivät kantapää raukkani. Nimittäin vaelluskenkäni tekivät tenät ja mun kantapäät tuli kengistä lähestulkoon läpi. Tuollaisessa maastossa tepastelua rikkinäisillä kengillä ei ollut mitään herkkua jaloille. Nyt tekee vain mieli näyttää keskaria noille kengille ja viskasta ne syvälle syvälle roskikseen. Seuraaviin vaelluskenkiin satsaan kyllä paljon rahaa ettei näin pääse enää käymään.

Noh, en antanut rikkinäisten kenkien pilata vaellusta, vaikka viimeiset kilometrit sainkin taapertaa hammasta purren kun kantapäihin sattui oikeasti niin pirusti. Reissu oli siis kuitenkin oikein hyvä kengistä ja parista hirvikärpäsestä huolimatta. Niin ja huolimatta siitä, että löysin ilmeisesti uuden pelon itselleni. Nimittäin edestäni pitkospuilta loikkasi ainakin nyrkinkokoinen rupisammakko, joka jäi varvukkoon kyttäämään minua ja olin varma, että jos ohitan sen niin se käy kimppuuni. En ole siis ennen tiennyt pelkääväni sammakoita, mutta en kyllä olekkaan ennen kohdannut noin valtavaa konnaa. Hyi yök!

Oli reissulla siis oikeasti paljon hyvääkin. Ainakin ihanan aurinkoinen sää suosi meitä koko reissun ajan, sekä päästiinhän me näkemään metsäpeurojakin, joita kovasti odotinkin näkeväni. Edellisellä vaelluksellani samassa paikkaa kerkesin ikuistaa metsäpeurat kamerallekin (joku vanha lukija saattaa muistaa), mutta tälläkertaa peurat olivat sen verran nopealiikkeisiä, että en kerennyt räpsäistä kuvaa, mutta ei se mitään. Lisäksi yksi ilon aihe oli se, että sain piiiitkästä aikaa värkätä suklaabanaaneja nuotiolla. Mmm, mitä herkkua! 

  

Mutta että tämmönen ihana sunnuntaipäivä me vietettiin luonnon rauhassa. Minä kiitän ja kuittaan!