Lokakuinen aamu

Niin se aika vain rientää ja taas on saatu kääntää kalenterista sivua eteenpäin ja toivottaa lokakuu tervetulleeksi ihanan pakkasaamun siivittämänä. Mihin kummaan se syyskuu oikein katosi? Kerkesikö sitä ollakkaan? Skippasiko joku koko kuukauden välistä? Minulta ainakin meni tyystin ohi. Kenties kaiken tämän muuttohässäkän ja muun keskellä aika riensi kuin siivillä, mutta joka tapauksessa otan tämän lokakuun ilomielin vastaan. Tämä pirtsakka lokakuun esimmäinen aamu innoitti minut tarinoimaan tänne tämän aamuisia mietteitäni hieman eri tyyliin kuin tavallisesti.

Kello on yhdeksän reikä reikä, kun kaikki aamutoimet on hoidettu ja poikaystäväkin on livahtanut kouluun. Nyt on oiva aika lähteä ihanalle, pitkälle aamulenkille kera rakkaan nelijalkaisen. Kerään kimpsut ja kampsut kasaan lenkkiä varten ja marssin alaovelle. Sen avattuani ihanan raikas pakkasilma puskee minua päin ja saa aikaan kylmät väreet. Tunnen kuinka Koda riemastuu. Se rakastaa pakkasta ja suuntaa oitis kuuraiselle nurmikolle telmimään. Minäkin olen riemuissani pirtsakasta säästä, vaikka turhan vähäinen vaatetukseni pakottaakin meidät pitämään kovaa tahtia yllä, etten paleltuisi. 

Lenkillä vastaan tulevat vanhukset ovat tajunneet jo kiskoa talvikamppeet niskaan, mutta ne näyttävät silti olevan kylmissään. Minua kylmyys ei sinänsä haittaa, vaikka kynsikkäiden ansiosta sormeni jäätyvätkin alta aika yksikön. Koitan lämmittää niitä sormijumpalla. Poskeni ovat oitis muuttuneet punaisiksi ja nenääkin kipristää. Sekin alkaa pian muistuttaa Petteri Punakuonon nenää. Hengitys höyryää ja muistan kuinka lapsena tälläisilla ilmoilla leikki polttavansa tupakkia. Voi miten rakastankaan pakkasaamuja.

Aurinko on alkanut paistaa ja se saa kuuraisen maan kimaltamaan kauniisti. Kylmän koppuraiset lehdet tipahtelevat yksi kerrallaan alas puusta. Minua alkaa hetkeksi harmittamaan, etten raahannut kameraa mukaan, mutta räpsäisen pari kuvaa puhelimella kauniista maisemasta, jossa joen ylle on noussut usvaa ja syksyn värit heijastuvat myös vedestä. Henkäisen, miten kaunista.

Kun olemme Kodan kanssa lenkkimme joen varrella tehneet niin palaamme hyvillä mielin kotiin. Sisälle päästessä kiskon oitis jalkaan punaiset tossuni ja laitan sumpit pihisemään meidän ylisöpöllä "vauva" kahvinkeittimellä (se on niin pieni, niin siksi se on vauvakeitin). Mietiskelen, että kuinkahan monta pakkasastetta ulkona mahtoi ollakkaan. Meillä ei nimittäin ole ulkolämpötilamittaria, josta moisen tiedon voisi helposti tarkastaa. Pitäisikö moinen vempain laittaa ostoslistaan? Nääh. Tuskinpa. 

Pian saan kaataa kuuman kahvin kuppiin ja käpertyä sohvalle sitä nauttimaan. Kun yritän ottaa tästä tilanteesta kuvaa, niin Koda ampaisee paikalle ja rikkoo jopa sohvalle tulemis sääntöä, mutta kun hänhän ei voi vastustaa poseeraamista. Siellä missä kamera, siellä myös Koda the linssilude. Hellyn Kodalle ja annan sen poseerata kuvassa, mutta sen jälkeen komennan sen alas sohvalta ja paasaan sille, että "Tämä minun sohva. Tuo sinun" osoittaen Kodalle tarkoitettua nojatuolia. Koda kyllä tietää paikkansa ja tyytyy käpertymään sinne. 

Nautin kahvistani kaikessa rauhassa ja katselen hyvin onnellisen oloista koiraani omaan nojatuoliinsa käpertyneenä. Sormenikin alkavat pikkuhiljaa sulaa kohmeesta ja alan tuntea oloni lämpimäksi, mutta ennen kaikkea onnelliseksi. Ihana pakkasaamu, ihana lokakuu, kaikki on ihanaa!