Toivepostaus, jossa kerron Kodan elämästä sen omasta näkökulmasta. Myöhemmin tulossa samaan tapaan Theddyn elämästä!
(c) Keskimmäinen kuva Mea Vainio ja reunimmaiset kuvat Noora Hämäläinen.
Olen kotoisin Kultaposken kennelistä ja minun virallinen nimeni on Kultaposken Calle, mutta nykyään kaikki sanoo Kodaksi. Synnyin siis Saimaan rannalle, josta nykyinen perheeni minut haki kuuden tunnin ajomatkan takaa. Miettikää, että ihan vain minun vuokseni he ajoivat noin pitkän matkan. Olen siis varmasti jotenkin erityinen!
Lähdin uutta kotiani kohti reippain mielin ja yritin vain nukkua koko pitkän automatkan, vaikka se olikin hankalaa, kun typerät ihmiset pysähtelivät vähän väliä ja nostivat minut ulos autosta ja hokivat, että minun pitäisi pissata, vaikka ei ollut edes hätä! Noh, lopulta kuitenkin päästiin perille uuteen kotiini ja sitten minua vasta alkoikin ujostuttaa..
Ensimmäiset päiväni uudessa kodissa vietin enimmäkseen sohvan alla piilossa. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää, että turvallisinta oli pysytellä piilosilla. Onneksi lopulta kuitenkin päätin reipastua hieman ja sainkin sitten tavata talon toisen koira-asukkaan, jota Danskuksi kutsuttiin.
Meistä tuli heti kuin paita ja peppu! Dansku oli todella hauska vanha herra, jolla riitti kovasti virtaa leikkiä kanssani ja onneksi se antoi minun välillä roikkua korvissa ja hännässäkin, eikä se koskaan suuttunut minulle! Opin Danskulta paljon ja hän oli kyllä ehdottomasti paras ystäväni ikinä. Harmi, että nykyään hän nukkuu jo ikuista unta.
Jo pikku pennusta saakka minulla on ollut hurjasti kavereita, koska emäntäni on väkisin raahannut minua tutustumaan kaiken näköisiin ja kokoisiin koiriin, vaikka minua aina ujostutti niin kamalasti. Noh, nykyään minua ei kyllä uudet tuttavuudet ujostuta yhtään, joten ihan hyvä, että voitin ujouteni silloin pienenä.
Silloin pienenä toisten koirien lisäksi minua ujostutti tosi monet muutkin asiat. Roskalaatikot, postiluukut, lumiukot.. mutta onneksi emäntäni jaksoi aina vain rohkaista minua, enkä enää ole arkajalka minkään suhteen!
Emäntäni tahtoi alkaa harrastamaan kanssani tottelevaisuutta jo pienestä pitäen ja se oli minustakin loisto idea. Olen aina tykännyt uusien juttujen opettelusta hirmuisesti ja olenkin super nopea oppimaan, koska olen niin viisas. Kun olin pieni, niin aloitimme ensiksi pentukoulusta. Siellä oli hurjasti muitakin pentuja touhuamassa emäntien kanssa ja se oli hurjan hauskaa! Mutta kun kasvoin niin jouduimme siirtymään toiseen ryhmään, jossa oli paljon minua vanhempia ja taitavampiakin koiria. Siellä omistajani ei viihtynyt yhtään, joten jätimme ne touhut siihen.
Onneksi emme kuitenkaan lopettaneet harrastelua siihen. Olemme ahkerasti opetelleet kaiken näköistä kotosalla ja se on paljon kivempaa, koska emäntä ei ressaa silloin muista ihmisistä vaan touhuaa täysillä minun kanssani.
Olemme me näyttelyitä ja mätsäreitäkin kierrelleet useammankin kerran, mutta nekään eivät ole meitä varten. Emäntää jänskättää aina niin, että se tarttuu minuunkin ja silloin arkajalkuus iskee pahemman kerran, eikä se ole yhtään kivaa.
^Noissa ylemmissä kuvissa näkyy kaksi minun ja emännän ehdotonta lemppari asiaa!
Ensimmäinen on se, että olemme molemmat aina rakastaneet liikkua metsässä yhdessä. Minä saan kirmailla vapaana, kunhan muistan välillä pitää mammaa silmällä. Luonnossa liikkuminen on ihan parasta!
Toinen lemppari asiamme on valokuvaus. Emännällä roikkuu kokoajan kamera kaulassa ja se räpsyttelee kuvia milloin mistäkin, mutta eniten tietysti minusta. Minä taas olenkin oikea linssilude. Tiedän mamman sormen osoituksesta, että missä kohtaa ja miten minun täytyy poseerata ja minähän tottelen!
Niin ja tosiaan! Tällähetkellä jaan perheen ihmisten huomion talon uusimman riiviön kanssa. Se yrittää esittää suloista ja ihanaa, mutta älkää uskosko! Theddy on oikeasti kamala ad/hd hirviö, joka ei osaa rauhoittua. Se on kokoaja kerjäämässä muakin leikkimään, eikä se ymmärrä, että mää en jaksa! Mamman mieliksi mää tuun silti tuon ipanan kanssa toimeen ja noh, osaahan se joskus olla ihan kiva, mutta toivottavasti se aikuistuis pian ja rauhottuis, että määkin saisin nukkua rauhassa mun päikkärit!
Viimeisimpiänä, muttei vähäisimpänä voisin sanoa muutaman sanan mun rakkaasta emännästä. Oon tosi ilonen, että just tuo ihminen on mun ikioma omistajani, koska meillä synkkaa todella hyvin, vaikka se joskus halii ja pussailee mua liikaakin.
Olen siis elänyt kolme hyvin onnellista vuotta täällä ja toivottavasti elän vielä monta monta vuotta juuri näitten ihmisten ja koirien kanssa. Olen tyytyväinen.
