Epäonnen päivä

Tänään ei todellakaan ole mun päivä.

Aamulla tuun kotia siinä vähän ennen viittä. Ovi oli lukossa ja paniikissa jouduin ehtiä vara-avainta pilkko pimiässä. Paniikki siksi, koska aina ku oon yksin pimeässä niin mielikuvitus alkaa laukkaa ja pelkään, että joku örkki hyökkää mun kimppuun tai, että autotallistamme kömpii joku koditon vanha pappa ja saan sydärin.Okei.. ei tästä sen enempää, mutta pelotti kuitenkin. Lopulta kun pääsin sisälle ja astelin keittiöön niin siellä mua odottikin ylläripylläri. Jollai oli tullu köntsät housuu, tai siis matolle. Jäätävät kurat oli levinny ympäri keittiötä tuhoten kaksi mattoa. Syytin Theddyä, koska se oli niin syyllisen näkönen ku vaan olla ja voi, mutta kun tutkin asiaa tarkemmin, niin hokasin, että syyllinen ei suinkaan ollut Theddy, vaan Koda, joka yritti piilotella sohvan takana. Sillä oli kaikki housukarvat iha sonnassa. Tämä siis tarkoitti matto pyykin lisäksi pyllyn pesua. Ei kiva, ei ollenkaan kiva. 

Noh, tässä vaiheessa en ollut vaipunut vielä epätoivoon, enkä mananut päivää epäonnen päiväksi, vielä. Nautin aamupalana mysliä, kunnes suussani narskahti (onko se edes sana?) hyvin ikävästi. Kaivoin suustani ilmeisesti kiven tai ison hiekanjyvän tai olkoon mikä hyvänsä, niin se ei ollut pureskeltavaksi tarkoitettu. Ei kiva, ei ollenkaan kiva.

No mitäs vielä? Lähdin koirien kanssa ihanan raikkaalle aamulenkille tuohon läheiselle järvelle. Olin niin torvi, etten ottanut kameraa mukaan. Kuinka monesti ihmisen pitää tehdä sama virhe, ennenkuin se oppii? Aina kun unohdan kameran kotiin, niin matkalta löytyy kuvattavaa, niin myös tälläkin kertaa. Järvellä oli joutsenia ja paikalle lensi myös lisää joutsenia, jolloin syntyi reviiri kiistaa. Tikka naputteli puussa, lokit kirkui kivillä ja fasaanikin ilmestyi järven toiselle puolelle pitämään metakkaa. Enkä saanut mitään ikuistettua, koska kamera kotona. Ei kiva, ei ollenkaan kiva.

Kun lenkiltä palattiin kotiin, niin sain innostettua siskon lähtemään mun kanssa takaisin samalle järven rannalle. Tälläkertaa kameroiden kanssa. Noh, tietysti joutsenet oli häipyneet kauemmaksi ja muista linnuista ei ollut enää tietoakaan. Just. Sisko sitten tahtoi napsaista musta pari kuvaa (sillä joku valokuva projekti koulussa), mutta eihän siitä mitään kerennyt tulla. Fiksuna likkana lumpsahin säärtä myöten veteen, kun piti keikkua liukkaan palkin päällä. Tottakai se tarkoitti sitä, että juosten kotia ennenkuin jalka jäätyy. Kyllä kerkes kylymä tulla!

Tosiaan tämä kaikki kerkesi tapahtua ennen kello yhdeksää aamulla! Voiko loppu päivästä edes olla odotettavissa minkään näköisiä onnistumisia?! Tuskinpa. 15.3 olkoon tästä eteenpäin virallinen epäonnenpäiväni.