7. joulukuuta 2013

Vain yksi voi olla ensimmäinen ♥

 photo 2006.jpg  photo 2007.jpg  photo 2008.jpg  photo 2009.jpg  photo 2010.jpg

Viime postauksessa muisteltiin haikeudella kesää. Tämäkin postaus kohdistuu haikeudella muistelemiseen. Nimittäin tänään on kulunut tasan kaksi vuotta siitä, kun menetin ensimmäisen lapinkoirani, Danskun.

En ole tainnut mainita Danskusta halaistua sanaa täällä blogin puolella, mutta tosiaan.. kaksi vuotta sitten koin kenties kamalimman päiväni koskaan, kun rakkain ystäväni menehtyi ihan yhtäkkiä. Olihan Dansku jo vanha herra silloin. Juuri 13 vuotta täyttänyt, mutta silti elämänsä kunnossa. Ei vaivannut mitkään sairaudet ja näkö, sekä kuulo oli hyvin toiminnassa. Luonteeltaan herra oli viimeiseen asti kuin villi parin kuukauden ikäinen hömelö pentu. Voi että rakastin sitä koiraa. 
Jokatapauksessa eräänä aamuna Dansku ei voinut enää hyvin. Se ei pystynyt nousemaan ylös, vaan läähätti kyljellään ja tärisi välillä. Ennenkuin kerettiin saada yhtäkään eläinlääkäriä kiinni niin se nukahti itsekseen iki uneen. Sen kummemmin ei saatu tietää mikä vanhukselle yhtäkkiä tuli, mutta toisaalta hyvä noin. Sen ei päivääkään tarvinut kärsiä vanhuuden vaivoista, vaan se riehui tuttuun tapaansa viimeisellä iltalenkilläänkin. 

Tosiaan.. tuosta kaikesta on kulunut nyt tasan kaksi vuotta ja vieläkin rakkaan Danskun muisteleminen saa heti palan kurkkuun ja kyyneleet virtaamaan, mutta niinhän se on, että rakkaan lemmikin menettäminen on vaikeaa. Se vain täytyy kestää, jos lemmikkejä tahtoo omistaa. 
Onneksi minulla oli jo tuolloin Koda. En tiedä miten hyvin olisin pärjännyt ilman sitä. Se kyllä auttoi jaksamaan ja pakotti vain hyväksymään tosiasiat ja "pääsemään yli". Vaikka olihan Kodallakin ensialkuun todella outoa, kun vanhaa kaveria ei ollutkaan missään, mutta nopeasti sekin tottui yksin olemiseen. 

Nykyään meidän Theddy on alkanut muistuttamaan minua edesmenneestä Danskusta. Välillä T:n ilmeet ja eleet saavat silmäni kostumaan, koska niistä tulee niin mieleen Dansku. Sitä vain on niin hurja ikävä aina välillä. Ja eihän se haittaa vaikka ikävöikin. Mielestäni pitää "osata" surra. Varsinkin jos näitä lemmikkejä omistaa, niin minäkin joudun vielä joskus hyvästellä monta rakasta lemmikkiä ja ainahan se on kamalan surullista, mutta se ei saa silti musertaa. Jos sitä surua ei kestä taikka pysty käsittelemään, niin silloin on kyllä todella vaikea omistaa lemmikkejä. 

Halusin jakaa näitä tunteitani teidän kanssa, koska se tuntui nyt oikealta. Muistella rakasta Danskua, joka ei koskaan poistu sydämestäni. Paras ystäväni, aina.

 photo DSC01094-1.jpgRIP. 22.11.1998 - 7.12.2011

4 kommenttia:

  1. Ihana postaus, sai ajattelemaan että jokaisesta hetkestä noiden karvakuonojen kanssa pitäisi nauttia :) Voimia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja tosiaan kyllä se on tärkeä muistaa ottaa ilo irti joka hetkestä noiden turrikoiden kanssa, koska ikinä ei tiedä milloin aika loppuu.

      Poista
  2. Vooi *hali*. Tuli ihan kyynel silmään..
    Ite mietin että milloin se aika koittaa kun oma koira täyttää keväällä jo 12.. Tiedän ettei sitä pitäisi murehtia etukäteen mutta silti se ajatus mustaa välillä mielen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Sinäänsä mukava kuulla, että postaus koskettaa muitakin kuin itseä. Muista sinä nyt nauttia koira vanhuksen seurasta, sillä tosiaan.. koskaan ei tiedä milloin koittaa se viimeinen iltalenkki.

      Poista